Me saatiin sitten Hippu eilen takasin. Ei sillä siis, että se missään konkreettisesti ois ollutkaan, mutta nyt sain taas lammastella sen mun oman Hipun kanssa :) Sen, joka tekee, mitä pyydetään ja työskentelee kauniisti. Aikas kiva! :)

Vielä viime kerralla oli jos jonkin sortin temppuilua. Miss teini esimerkiksi paimennusta alotellessa otti ritolat ja paineli suoraan äipän auton takakonttiin. Siis sinne, minne normaalisti laitetaan koko pienellä ruumiilla vastaan, kun sinne ei tahdota mennä. Juu, sinne. Sieltä sitten vilkuili äippää (joka oli tullut paimennustamme ekaa kertaa kattomaan), et josko tästä lähettäs, saa tuo yks tyyppi jäädä keskenään tuonne pellolle. Noh, en jäänyt kylläkään, koira liinaan ja siitä se homma sit taas lähti.

Eilen eka kerta tehtiin liinassa. Ei ollut neidillä aikomustakaan lähteä mihinkään. Toka kerta sitten irti ja ei lähtenyt. Oiskohan kaikki teiniangsti tältä erää jo ohi ja voitas taas elää ihan normaalia elämää ilman "Kuka täällä määrää?" -kokeiluja. Kyllä kiitos, jos multa kysytään. Toka kerta meni kyllä siis niin hienosti. Paljon hienommin ei oo tainnu kyllä koskaan mennä, vaiks viime syksynä olikin ihan onnistuneita juttuja. Ne vaan oli vähän helpompia. Nyt pienen lauman avulla sain kulkea pellolla Himpan kanssa, Hippu tuli nätisti lauman takana pyrkimättä yhtään eteen tai muuta temppuillen. Paimensi just niinkun pitikin ja kuunteli jopa mun hiljentämispyyntöjä (tölkin avustuksella tosin, mutta kuitenkin). Aikas hienoo! :)

Sinikka sanoi, että Hippu on aikas lailla ON/OFF -koira. Se joko istua töröttää pellolla tai sit kaikki energia poksahtaa siitä kerralla ulos, sellasta tasasen energian purkautumismahdollisuutta ei oikein ole. Ja toisaalta se on kuulemma pikkukoiran selviytymisedellytys. Ihan ymmärrettäväähän se on, että jos lampaat on vaiks kuin monta kertaa isompia kuin paimenkoira, on oikeasti oltava nopeat refleksit, jos henkiin mielii jäädä.

Viime viikolla ei agiliidelty. Jesse sairastu uudestaan mahastaan, joka jo välissä saatiin rauhottumaan ja meni kaikki energia siihen (ja oli kyllä aikas kuumakin siihen päälle). Huomisen treenejä siis odotellessa :) Eilinen (ja tän kesän vika) tenttikin on vienyt viime aikoina niin kaikki energiat ja ajan, ettei oo ees omatoimisesti ennättäny montaa kertaa (sillon viikko sitten maanantaina käytiin ottaa takaaleikkauksia). Ens viikosta eteenpäin lupaan korjata asian, tällä viikolla pitää nyt selvitä töistä ja viikonlopuksi mennään pitkästä aikaa Jyväskylään, joten tääkin viikko on vielä aikas mahdoton.

Jessen suhteenkin kuuluu onneksi taas hyvää :) Jempu oli ilmeisesti allergisoitunut tuolle omalle ruualleen (viitisen vuotta se kestikin ja kai se odotettavissa oli, vaikka tottakai toivoi ettei), mutta nyt on ruokana eläinlääkärin i/d -ruokaa, joka vaikuttaa aikas lailla täydelliseltä. Nyt on maha taas rauhottunut ja saatiin vielä tukija (kiitos mummu! :) ) Jessen ruokinnalle, niin Jesse saa nyt sit syödä tuota erikoisruokaa jatkossakin, joten toivottavasti mahaongelmat ovat nyt sitten taakse jäänyttä elämää. Tuntuu, että pystyy taas hengittämäänkin, kun ei koko aikaa tarvitse olla paniikissa, että mitä vanhukselle tapahtuu.

Näin loppuun vielä onnittelut Jaanan Hulda-vanhukselle, joka täytti 15 vuotta!! :D Onnittelut ovat vähän myöhässä, mutta tää blogikirjottelu on nyt ollu ajan puutteen takia valitettavasti vähän harvempaa ..

Se oli viime yö taas sellainen yö. Muutaman tunnin välein herätys, kun Jesse itkee ulos, sit vaan vaatteet pikapikaa niskaan ja pihalle. Onneksi on sentäs kesä (vaikkei lämpötilan puolesta siltä tunnukaan), sillä on tuo vähän erilaista pihalla koiran kanssa nyt seisoskella, kun viime tammikuussa saman sairauden iskiessä samaan koiraan (pahimmat pakkaset ja ulkona säkkipimeetä).

Ei se tuskaa tosin mihinkään helpota. Joka kerta paniikki, että miten tästä tällä kertaa selvitään. Ihan vauvanahan Jesse pystyi syödä kaikkea, joskus varmaan vuoden kahden paikkeilla se sit iski, joku allergia, mitä ei kukaan eläinlääkäri osannut määritellä. Verikokeita otettiin niin paljon, että ihme, että koko koiraan jäi yhtään ja niitä sitten lennäteltiin Brittejä myöten, mutta mitään ei löytynyt. Silti maha oli usein sekaisin ja useimmiten vielä ihan veriripulilla. Oikea ruoka löytyi sitten onnellisen sattuman kautta siinä about viiden vuoden tienoilla ja siitä alkoikin se rauhallisempi kausi. Harvoin oli mitään ongelmaa enää mahan kanssa, niin kauan kun syötiin vain ja ainoastaan the nappulaa vedessä turvotettuna kolmesti päivässä (lääkärin ohje, ettei maha kuormitu liikaa).

Vaikkei mikään ole muuttunut, niin nyt kaksi kertaa vuodessa maha on sekaisin :( Eka todellakin ikimuistettava kerta oli toissa tammikuussa. Sillon ei mikään meinannut auttaa ja hengenlähtö oli liiankin lähellä. Kolmen päivän eläinlääkärillä ravaamisen ja yhden tiputuksessa olo päivän jälkeen, elämä alkoi kuitenkin voittaa. Lihakset tosin hävisivät (ne lihakset, joita eläinlääkärit aina kehui, etteivät oo näin vanhalla koiralla niin hyviä lihaksia aiemmin tienneet), mutta se oli pientä. Tammikuussa sitten uudestaan. Melkein täsmälleen vuosi edellisestä (taisi heittää yhdellä päivällä). Taaskaan mitään ylimääräsiä herkkuja ei annettu, ei mitään. Ekana päivänä raijasin Jessen heti eläinlääkäriin, antoivat pitkäkestoisen antibioottipiikin ja nesteyttivät heti. Selvittiin kahdessa päivässä.

Nyt huolena, että miten tällä kertaa selvitään .. Kesätöistä ei niin vaan olla pois niin kun yliopistolta. Jos ei tänään poika parane, niin huomiseksi on keksittävä jostain hoitaja. Ja mistä sitä tietää, miten kauan tämä jatkuu.. :( Tällä kertaa ei onneksi olla (ainakaan vielä) edes ripulivaiheessa, löysä maha vaan meitä juoksuttaa parin tunnin välein ulos. Just kävin eläinlääkäristä hakemassa rauhottavaa tahnaa, jota annoin ja maitohappobakteeritabletteja on annettu jo kolme. Kohta pieni määrä ruokaa ja lisää maitohappobakteereja mukana. Ei tässä auta kuin peukuttaa ..

Se huoli, oma voimattomuuden tunne ja päälle väsymys, tuntuu, että miten tästä aina selvitään. Ja selvitäänhän tästä, tai ainakin tähän asti ollaan selvitty. Väkisin se mörkö vaan iskee mieleen, että mitä jos se onkin joku kasvain. Tai paha vajaatoiminta. Tai ihan mitä vaan kauheaa. Jessellä kun kuitenkin on jo ikää 13 vuotta. Mutta ei tässä auta, kun mennä ottamaan aamupäiväunet sänkyyn ja Jesse kainaloon. Ei kai sitä mahaa muu paremmin paranna, kun maharapsu ja rakastava seura.. <3 Onneksi sentäs kaksi muuta ovat tervemahaisia :)

Kylläpäs on taas muutama viikko hurahtanut vauhdilla .. :O Tuntuu, että päivät vaan humisevat ohi eikä ennätä ees harkita tänne kirjottelua :( Toisaalta, jos ajattelee asiaa siltä kannalta, että tällä hetkellä käyn (kesä)töissä, luen tenttiin ja treenailen Hipun kanssa kaiken muun elämän ohella, niin ei taida olla edes ihme, ettei aika tunnu riittävän. Tähän vielä päälle tälläkin viikolla järjestän shelttilenkin ja melkein joka viikko vedän tottisryhmää. Ehkä siis on vaa löydettävä paikka, josta saa lisää aikaa vuorokauteen tällä elämänrytmillä :D

Edellisen kirjotuskerran jälkeen treenailtiin taas keskiviikkona. Hipun kanssa on vähän vaikea keksiä, että miten nuo treenailut hoitaa, sillon kun on paljon muita koiria mukana, kun neiti tuppaa kuumumaan niin sfääreihin kentän laidalla, ettei sitä erkkikään ohjaa enää siinä mielentilassa. Treeninä oli keppikulmia, josta meillä ei tullu sitten yhtikäs mitään, kun niillä kierroksilla olisi varmaan tuotettu muutaman vuoden sähköt pientalouskäyttöön. Tehtiin vähän sitten omia siinä ja tunsin itseni niin turhaksi ..

Torstaina käytiin sitten Annan&Adan kanssa treenaamassa omatoimitreenit Saviskassa. Anna kehitteli meille pienimuotoisen radan, mitä sitten treenailtiin. Tosi hyviä (mulle uusia!) neuvoja taas sain ja lopussa alkoi tuntua, että koirakin jo toimi ihan kohtalaisesti :) Lämmittelyineen ja pyörämatkoineen treeneihin meni yhteensä 4 tuntia aikaa. Iltapäivälenkille kun lähdin viemään Jesseä ja Almaa Hippu kävi pyörähtämässä eteisessä tyyliin "en taida tällä kertaa lähteä teidän mukaan" ja painui takasin makkariin nukkumaan. Sai ilmeisesti neiti musta yhden päivän tarpeiksi treenatessa :D Annan blogista löytyy yhteiskuva mein kauniista neideistä kesäisissä maisemissa (Lomalaisen mietteitä :) -jutun alta) :)

Viikonloppuna sitten kokeiltiin Hipun näkökulmasta jotakin uutta. Se oli se tämän kesän tähän mennessä ainoa kesäviikonloppu, jolloin ihmiset innolla kokoontuivat ulos nauttimaan lämmöstä ja ruskettumaan (ja mitä olen kuullut, niin useat myös palamaan). Niinpä se ilmeisesti säätila aiheutti jotakin sekaannusta mun päälle (en todellakaan ole mikään mökki-ihminen, mutta ilmeisesti päässä oli jonkin sortin pehmenemistä havaittavissa) ja päädyttiin siis äipän kanssa mökille ja viihdyttiin siellä viikonlopun molemmat päivät :) Lauantaina meillä oli vain Hippu mukana ja etukäteen ajattelin, et Hippu on varmaan ihan ihanne mökkikoira, sitä kun ei tarvi yhtään vahtia, et mihinkään lähtisi. No joo, siinä olin oikeassa, mutta muuten Hipun luonteelle ei meinannut olleskaan sopia se, että ollaan ulkona eikä tehdä mitään. Siis yhdessä. Hippu on niin kerrostalokoirana tottunut siihen, että ulos kun mennään, ihmisellä on aina suunnitelma valmiina, mitä tehdään. Nyt yhtäkkiä pitikin olla ulkona ilman suunnitelmaa. Nurmikkoon kuoppien kaivaminen oli sitten kai se Hipun oma suunnitelma. Se kiellettiin. Jossain kohtaa kuulin, ku äippä huusi, et nyt se lähti. Hippu siis. Sinne metsään se kuulemma suuntasi täyttä vauhtia. Olo oli vähän uskomaton, sillä en ikinä ajatellu, et Hippu ois sellanen tyyppi (toisin kuin Jesse aikoinaan). Ja eihän se ollut, neiti vaan juoksi mökkiä keskenään ympäri eli keksi sit itte jotakin mielekästä tekemistä. Kyllä meitä vähän huvitti! :D

Toisena päivänä mökkeily sujui Hipulta jo vähän paremmin ja neiti osasi ottaa iisisti makoillen nurmikollakin. Järvi oli tosin sellainen asia, johon ei tullut kumpanakaan päivänä tehtyä tuttavuutta. Kyllä on pienellä hyvä muisti! (Viime kesänä Hippuhan roikkui laiturin nokassa toisella mökillä ja yritti saada selville, mitä vesi oikein on, kun se oli niin oudosti hyllyvää maata. Pitihän sillä kokeilla kävellä ja seuraamukset nyt voi arvata. Uppeluksiin joutunut pikkukoira nopeasta pinnalle noususta huolimatta sai näköjään ikuiset traumat järvistä loppuelämäkseen ja ei sen vuoksi voi lähestyä järveä kymmentä metriä lähemmäksi, mikä päti myös mökillä. Innolla pyysi mut leikkiin, kun tulin aurinkoa ottamasta, ilmeisesti tyytyväisenä, etten joutunut järven kaappaamaksi. Huvittavaa on, että lenkillä yksi polku kulkee ihan vierestä järveä, siis ihan rannassa, ja se ei silti neitiä pelota).

Maanantaina jäikin paimennukset välistä, joten seuraavat treenit oli sitten keskiviikkona olevat agiliidot. Nyt panostin kaikkeni siihen, ettei Hippu pääse kuumumaan. Kentän takalaidalle laitettiin esteitä, joita pääs itsenäisesti tekemään muiden tehdessä rataa ja me tehtiin niitä alkuun (sai selkeästi hyöryjä pois pienestä). Sit olin Hipun kanssa sen vikan hetken, ennen ku ite päästiin radalle, siin estekopissa sitä rauhotellen. Ja paremmin se homma sujuikin sitten, oli enemmän keskittymistä neidillä havaittavissa kuumumisen sijaan. Rata meni suht hyvin, mun omista mokistani huolimatta. Ihan hyvät fiilikset jäi. Oman vuoron jälkeen lähdettiin sit Hipun kanssa metsään kävelemään siihen likelle ni ei tarvinnu taas vierestä seurata muitten tekemisiä. Ja sit taas kentän takalaidalle tekeen omat parit treenit viä ennen uutta vuoroa. Ekaa kertaa tehtiin radassa keinua, mikä sujui kyllä tosi hyvin :) Siitä se lähtee ..

Itse ratana oli hyppysuora, josta tultiin putkelle ja siitä kierrettiin sitten kolmen hypyn ja kahden putken ympyrää. Tokalla kierroksella ympyrästä piti sitten päästä irtaantumaan (ite tein putken jälkeen persjätön) keinulle, joka oli siellä sivummassa ja sieltä kääntää muurille ja hypylle. Jälkimmäinenkin meni hyvin lukuunottamatta sitä muuri-hyppy -osuutta, missä ois pitäny irrota suoralle, mutta ku ei onnistunu. Ekalle kuitenkin päästiin ja jätin homman siihen. Itsenäisesti treenattiin rengasta (miten se voikin olla ollut nyt Oreniuksen koulutuksen jälkeen niin vaikeeta), A:ta (menee NIIN hienosti nykyään :D) ja keppejä. Keppejen kanssa oli hassua, et jos yritin tehdä pelkkejä keppejä, niin Hippu yritti väkisin alottaa kepit väärältä puolen. Sit kun otin keppejen viereen hypyn, josta käänsin koiran kepeille, niin se meni tosi hyvin. Noh, tärkeintä, et meni hyvin ja harvoin kai radalla ihan pelkkejä keppejä on :) Kepeillä Hipulla on ehkä rytmi taas vähän parantunu paremmaksi, nyt pitää vaan jauhaa niitä joka treeneissä ..

Perjantaina oltiinkin sitten taas agiliitelemässä, kun päästiin Annan (Ström) ja Elisan (Hietalo) valmennusrinkiin :) Anna oli tehnyt meidän ryhmälle sellasen suht mukavan radan (14 estettä), josta 8 me mentiin ihan suht onnistuneesti (jos ei oteta huomioon mun pyörähtelyjä siellä, kun en oikein ennätä ikinä) :) (. esteen jälkeen oli kaksi putken päätä heti hypyn jälkeen ja se oli meille aivan tositosivaikea. Hippu oli sitä mieltä, että koska ei voi satavarma olla (vaikka kuinka tein kaikkeni, et ois voinu olla) ni ei sit mennä kumpaankaan päähän sitä putkea. Siinä sitten jankattiin useampikin hetki ja välillä onnistuttiin ja välillä ei, ei vaan meinannut oikein mennä jakeluun. Siitä taas kun jatkettiin, loppu meni hyvin lukuunottamatta lentokeinua, minkä Hippu teki. Keinu ei ennättänyt yhtään alkaa laskeutua, kun neiti vetäs sieltä päästä nenilleen hiekalle. Luuli ihan selvästi, et se oli puomi, pitäs jotenkin saada ne selkeästi erotettua toisistaan (vinkkejä?anyone?). Heti vaan tietysti uudestaan keinulle ja ekan kerran meinas olla tulematta, mutta tuli sit kuitenkin. Illan treeneissä sit nähdään, et mikä oli vaikutus .. :O Muuten jäi kyllä tosi hyvä mieli koulutuksesta. Kiitos Annalle pitkästä pinnasta ja hyvistä vinkeistä! :)

Tässäpä vielä yritelmäkopio Annan meille tekemästä radasta (suuntaa antava nyt ainakin, jollei muuta, jotenkin noin se meni):

Viikonloppu menikin sitten pääosin töissä, joten mitään koiramaista kerrottavaa ei viikonlopulta enempää. Maanantaina sitten taas suunnattiin parin viikon tauon jälkeen paimentamaan. Sinikka kysyi, että mitä oikein olen tehnyt tuolle koiralle, kun tuntui, että se toimi niin paljon paremmin. Aikas lailla sitä ollaan tässä yhteen tuon teinitytön kanssa otettu välillä, että ehkä se vihdoin alkaa toimiakin. Yhtään kertaan ei tullut eteen vaan toimi siellä takana ja melkeinpä sillä lailla kuin pyysin. Ja kaiken lisäksi ihan vain mun ääntä kuunnellen eli enää ei ollut tölkkiä uhkailuna edes mukana. Ehkä se lammastelukin lähtee tästä taas etiäpäin .. :) Rio-veikka menee muuten huomenna ensimmäistä kertaa kokeilemaan lammastelua, saas nähdä onko siskoonsa tullut ja mitä Sinikka ylipäänsä veikasta sanoo :O Onko sitä mieltä, että ovat kuin kaksi marjaa .. :D Zempit Riolle siis ja nyt taitaa tämä kirjuri suunnata päivälenkittämään koirat ja ruokailemaan ennen kuin iltatreenit koittaa. Koiramaista raporttia lisää heti kun taas joudan .. :)

Viime viikolla piti ottaa iisibiisisti sen edeltävän rankan treeniviikon jälkeen, mutta ei sitten ihan onnistunut. Alkuviikko maltettiin kivasti huilata, mutta loppuviikkoa kohti, kun alkoi koiran energia palata, niin oli aivan pakko jo mennä kentälle (näkee neidistä vähän liikaakin, jollei pääse tekemään, sen verran työnarkki on, että tekemistä on tarjottava).

Torstaina käytiin tosiaan paimentamassa, siitä alla lyhykäinen juttu. Perjantaina sitten vähän eksyttiin agikentälle, kun äippä oli käymässä. Alku meinasi mennä ihan metsään ja mullakin meinasi jo palaa hermo, mutta lopussa saatiin onnistuneita suorituksia (tehtiin alku- & loppupätkää Oreniuksen koulutuksesta sunnuntailta, missä oli haltuunottoja) :) Varmaan alussa olin itte taas sen verran muistamaton, etten saanut heti ohjausta kohilleen, mutta loppu meni jo selkeästi paremmin.

Lauantaina olin sitten iltapäivän HuPun agikisoissa töissä ja auringossaolo ilmeisesti vei voimat, ettei illalla sitten jaksanutkaan mitään. Sunnuntaina auringon paistaessa aamulla oli sitten taas suunnattava kohti kenttää, joten eikun koira reppuun ja menoksi. Tälle kertaa olin suunnitellut kokeilevani pitkästä aikaa (sillon joskus jatko1:llä Järvisalon Susku meille tätä teetti) riemuympyrää (vai mikä sen nimi olikaan), jossa mennään siis putkesta toiseen hypäten välillä kaksi estettä (eli siis kaksi putkea ja neljä hyppyä yhteensä radalla). Muistan niin, miten talvella Susku piirteli meille näkymättömiä viivoja mattoon, että mihin asti mun pitää juosta putken viereen, jotta koira sinne menee, niin voitte kyllä uskoa, miten erilaista nyt oikein oli :D Vähän, kun siin hyppyjen luona juoksentelin, niin koira kyllä hoiti putket ihan itse. Ei käynyt siis olleskaan niin kuntoilusta tää treeni, mitä talvella.

Huomasin, että tällä lailla esteet laitettuna mielikuvitus oli vaan rajana, että mitä tehdä ja niinpä siinä sitten pyörittiin ja hyörittiin. Välillä vedettiin ympyrää kasina (putki, saman puolen hyppy, mä valssaan, koira toiselle puolelle, putkeen ja sama uudestaan), haltuunottoja (hyppy, putki, hyppy, mun valssi&haltuunotto ja koira viereisen esteen takaa hyppäämään) ja pyöritystä kasina kahdella esteellä sivusuunnassa ja pituussuunnassa sekä tavahypyillä, että takaakierrolla. Saattoi olla vielä muutakin, mut en nyt muista .. Ja siis meni niin hienosti. Mulla ei varmaan ole aikoihin ollut (jos koskaan) niin hyvä mieli treenin jälkeen. Hippu irtosi, tuli haltuun ja meni just aina sinne, minne vaan pyysinkin. Huippu koira!

Lisäksi me tehtiin vielä keinua (alkaa jo sujua ilman hihnaa pysähdys ja pienellä rämähdyksellä), rengasta (jossa tällä kertaa kaikki meni oikeasta kohtaa ilman sivustamenopelleilyä, joka Oreniuksessa keksittiin), puomia (sujuu edelleen) ja keppejä (tuntuu, että menee kerta kerralta sujuvammin). Hyvä treeni siis näidenkin osalta :)

Vieläkin tuntuu, että hymyilyttää tuo koiran toimivuus, toivottavasti sama jatkuu tänään illalla, kun on taas kisavalmiitten treenit .. :)

Maanantaina oltiin sitten taas paimentamassa. Hippu laitettiin heti pyykkinaruun ja laittoi kyllä koko homman ihan pelleilyksi. Mun ja lampaiden kanssa ei voinut tulla ollenkaan, vaan neiti koko ajan vaan meni hengailemaan Sinikan kanssa väistääkseen työpaineita (joita normaalisti rakastaa). Sanoinkin, että ois paljon sopivampaa, jos Hippu ihan oikeasti ois tuollanen, ettei lampaat kiinnostas olleskaan. Ei tarvitsis tän kaupunkilaistytön viikko toisensa perään suunnata maalle pellolle tarpomaan. Mutta, kun Hippu on oikeasti tyyppi, joka tätä rakastaa (vaikka nyt muuta antoikin ymmärtää), niin pakkohan sinne on mennä neidin intoa katsomaan. Ja jos totta puhutaan, oon jo niin tottunut tähän mun paimentavaan pikkuneitiin, etten tunnistanut sitä kyllä koirakseni enää ollenkaan tuolla käytöksellä.

Ei siis toiminut näin .. Sinikka päästi Hipun irti ja poistui itse taaemmaksi, jotta Hippu ei voisi enää sinne paeta. Nyt alkoi sitten taas se viime kerralla opittu, että lauman takana ei muka ollenkaan voi olla vaan pitää sit tulla suoraan mun luokse. Hippu keskittyi koko tarmollaan nyt siihen eikä itse paimennukseen ollenkaan. Sinikka sanoikin, että hassua katsoa nyt Hipun menoa, kun normaalisti sillä on syntyjään hyvä laumasilmä ja nyt se ei muka tajua sitä ollenkaan. Pieni onnistuminen saatiin eli Hippu kulki lauman takana ja mä edellä ja sit tauolle. Oma kurkku kaipasikin jo taukoa kaiken huutamisen jälkeen, kun koitin yli puolet ajasta pellon toiselle laidalle huutaa neidille, että josko ne työt kelpais. Ei oikein meinannu kelvata, niin aikas kauan ja paljon sai huudella. Paikallaolot oli sen sijaan sellaset, ettei toisia. Istui nimittäin kuin tatti kaikista mun huudoista huolimatta siellä toisella laidalla peltoa :D Näköjään kaikki toimii täydellisesti just väärissä tilanteissa.

Noh, kakkoskerralle lähdettiin sitten asenteella. Koirahan EI tule sinne eteen ja Sinikka koitti pysytellä kauempana. Ensin homma saatiin toimimaan niin, että suoralla Hippu kulki nätisti lampaiden takana, mutta käännöksessä, kun mun huomiota meni muuhunkin, neiti käytti heti tilaisuuden hyväkseen ja tuli luo. Lopussa saatiin sitten jo kaksi onnistunutta käännöstäkin (Sinikka sanoi, että oikein kylmät väreet meni toisella niistä, kun niin hienosti näytti taas työt sujuvan :D), niin siihen oli hyvä lopettaa.

Oon aika yllättynyt kyllä omista fiiliksistäni tän suhteen .. Sillon aiemmin, kun kaikki meni hyvin, niin ajattelin, että järkeäkö tätä on jatkaa, kun ei tunnuta kehittyvän tarpeeksi nopeeta (tai siis minä en, koirahan kehittyi valonnopeudella) ja nyt sitten, kun paimentaminen on tahtojen taistelua, niin yhtäkkiä mulla onkin jostain intoa ja ennen kaikkea hermoja ja oikein haluan katsoa tän taistelun loppuun (ja selvitä siitä voittajana tietenkin) :) Noh, omituiset on mielihalujeni tiet, ei kai tässä muuta voi sanoa .. :D Sinikka sanoi, että tää tekee mielettömän hyvää meille, koska töissä Hippu on niin kovapäinen neiti, että se oikeasti laittaa vastaan siinä, kuka tässä oikein töissä määrää. Nyt kun mentiin pois pellolta, niin Hippu kulki niin nöyrästi turhia riekkumatta. Sinikka sanoi, että ehkä Hippu vähitellen alkaa tämänkin homman ymmärtää. Ja kun sen kuitenkin näkee, että kyse ei oikeasti ole siitä, etteikö ne lampaat Hipun mielestä ois ihan parhaita (koska nehän ON), kun välillä se saa unohdettua sen meidän välisen taistelun ja sit vaan tekee, mitä rakastaa. Sinikka sanoi vielä lopuksi, ettei ole koskaan uskonutkaan, että Hipun kanssa kuljettava tie tässä (tai varmaan missään muussakaan) olisi tasainen matka alhaalta kohti menestystä, vaan oli kuulemma heti jo alkuun nähtävissä, että työtä tässä joudutaan tekemään ja paljon. Kaiken tämän vaivan palkitsee (kuulemma) kuitenkin se, että kun tän jaksaa kunnolla tehdä, niin Hipusta tulee niin hieno koira, ettei uskoiskaan. Ja mä itse asiassa uskon :) Kyllä se muissakin lajeissa välillä näkyy, ettei mulla todellakaan mikään helpoin koira ole (ihme pirttihirmu pienessä ruumiissa), mutta uskon, että kunhan tässä asian suhteen tehdään vaan määrätietosesti töitä, niin tuosta neidistä tulee vielä jotain :) Ja en nyt väitä, että mikään maailmanmestari missään tai mitään (vaikka kuka sitä nyt ikinä tietää, hah ;D), mutta voi olla, että just se mun elämäni koira. Mikäs sen parempaa :)

Viime torstaina otettiinkin sitten paimennusta vähän eri kantilta. Pukki halusi vuorostaan kokeilla paimennusta eli Hippu juoksi pukkia karkuun pukki perässä juosten. Noh, sanoisin, että tämä yleensä käytetty tapa on parempi, tuolla lailla meno vaikutti aikas holtittomalta .. :D

Aloitettiin Hipun kanssa melkein heti, kun autosta ulos päästiin. Porukkaa oli aikas lailla siinä seisoskelemassa ja Sinikka tyytyväisenä totesi, että sieltähän se Hippu tuleekin näyttämään osaamistaan *hui* Meni jopa suht hyvin, ainakin siis viime kertaiseen verrattuna (mikä ei paljoa olisi vaatinutkaan). Lopussa sattui tosin tuo pieni pukki jahtaa Hippua -osuus, mikä ehkä hieman vei uskallusta pieneltä paimeneltamme.

Toisella kierroksella ei sit oikein sujunutkaan. Hippu keksi, että paimentamalla mua saa myös lauman liikkeelle eikä tarvitse olla sillon tekemisissä pukin kanssa. Noh, toimiihan se tietenkin niinkin, muttei ole muuten mun mieleen sellainen selän takana pelleily. Koitin siinä lauman takana kulkea Hipun apuna, mutta Hippu vaan veti ruohoa kuonoon, minkä ennätti eikä oikein meinannut töitä tehdä olleskaan.

Jos tulee takapakkia käytöksessä, niin samalla sitä tulee myös koulutuksessa eli Hippu laitettiin takasin liinaan, jottei voi kieltäytyä työskentelemästä lauman takana ja aina pyrkiä eteen mun luo. Pyykkinaru oli unohtunut kotia, joten Hipun perässä oli sellanen järjettömän painava liina. Jollei Sinikka olisi ollut sitä kannattelemassa, niin tuskinpa olisi koko pikkukoira liikkunut yhtikäs minnekään .. :D

Liina perässä Hippu ei sitten yhtäkkiä tiennytkään, mitä lampaiden kanssa tehdään eikä vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta enää asiasta. Heinä maistui ja tekeminen oli vähän miten sattuu .. Sinikka vapautti Hipun hihnasta ja tehtiin sen verran, että saatiin hetki onnistumistakin kokea, jonka jälkeen lopetettiin tältä erää. Vähän alkaa nyt siis näkymään se takapakki, mitä tässä on odoteltu, mutta ainakin nyt vielä jaksan olla positiivisin mielin ja odottaa aikaa parempaa :)

Viime viikko on takana ja vielä ollaan molemmat hengissä (ihme kyllä). Kyllä siinä laitettiin oma harrastusmotivaatio koetukselle, sitä ei tainnut tapahtua tuon karvaisemman harrastajan osalta (onneksi), mutta nyt ollaan sitten tehokkaasti tehty ei-mitään jo toista päivää juuri siitä syystä, ettei kyseistä vahinkoa pääsisi edes tapahtumaankaan. Viisi treenipäivää siis viime viikolla ja Hippu vetelee sikeitä, edelleen.

Toisaalta tuo neiti on aivan hellyyttävä. Se kömpii sängyn alta (se on the nukkumapaikka sillon, kun aikuisten oikeasti väsyttää eikä vedellä vaan koiran unta) tokkuraisena silmät sikkuralla ja kiipeää mun päälle sohvalle. Siihen se lysähtää mahan päälle, kurisee vähän tyytyväisenä, painautuu vasten ja jatkaa unia. Ihana <3

Kyllä Him varmaan innolla lähtis, jos sille tarjoais tekemistä, mutta en kyllä tarjoa ennen huomista iltaa. Siihen asti se saa olla onnellisen tolkuton. Nuorihan se on vielä, niin antaa toisen nyt nukkua. Ansaitusti tosiaankin. Tällä viikolla agiliidetään ja paimennetaan, mutta muuta ei taideta tehdä. Tai katsoo nyt, jos omatoimitreenit vetäs sunnuntaina, jaksamisen mukaan mennään.

Mallikoirakkopäivän jälkeen meillä oli keskiviikkona omaa agilitya. Tehtiin putkesta neljän hypyn suoraa, jonne koiran piti lähteä eteen, mutta itse piti mielellään kuitenkin olla suht mukana. Meillä meni muuten hyvin, mutta jostain syystä Hippu keksi, että ekaa hyppyä putken jälkeen ei tarvi hypätä ja sitä ei sitten hypätty. Mä juoksin selkä hiestä märkänä pikaspurttia toisen perään yrittäen juoksulinjallani kääntää koiran oikein, mutta ei se oikein onnistunut. Jos sain ekan onnistumaan, niin kolme muuta ei sit enää onnistuneetkaan. Kuulemma tyypillisiä kaaria paimenkoiralle, vielä kun joku keksisi, miten ne treenataan pois .. Noh, murehditaan sitä myöhemmin.

Torstai oli lepopäivä lukuun ottamatta minilenkkiä Zeldan kanssa. Jesse oli mukana, joten lenkki ei ollut pituudella pilattu, mutta siskot saivat juosta rallia ja hipata toistensa kanssa kuitenkin :) Taisi olla sellanen aivot nollilla rentoutumislenkki neideille.

Perjantaina ei sitten oikeasti tehty mitään. Mikä oli kyllä tarkoituskin.

Lauantaina sitten suunnattiin Sorsasaloon ja Oreniuksen agioppiin, päivä 1. Rata oli kimurantti kaikkine ohjauskuvioineen (ja voitte uskoa, mille ne tällaisesta aloittelijasta tuntuivat). Tunti siinä meni, tuloksena väsy koira, nestehukkainen minä, mutta paljon me opittiin! :D

Sunnuntaina tuntui, että päähän ei mahdu enää mitään. Oikeasti. Ehkä jotakin vielä mahtui kuitenkin ja ainakin opin juttuja taas ihan perusohjauksesta. En mä ole esimerkiksi tiennyt, että valssin jälkeen kannattaa koiralle sanoa "tässä, tässä" ja selkästi kädellä näyttä mihin tulla (juu, voitte pitää idioottina, mutta aiemmin agia harrastamattomana ei tällasta voi oikeasti tietää). Noh, tärkeintä se on, että ne jostakin oppii ja paljon saatiin ideoita, mitä sitten keskenämme voidaan harjoitella :) Kiitämme ja kumarramme!